Lapinkoira – poromiehen luottotoveri

”Koira on parempi apulainen kuin tottumaton mies.” Näin sanovat poromiehet ja heitä on helppo uskoa. Lappalaisten metsästystoverista on muokkautunut etevä paimen, samalla kun ihmisetkin ovat siirtyneet peuran pyytäjistä paimeniksi ja poronhoitoon. Pentueesta katsotaan jo varhain hyvät porokoirat: toiset tietävät rintavan pennun parhaaksi, toiset suosivat rauhallisia, uneliaita pentuja. Myös värillä on väliä. Yksivärinen koira on yleensä suosituin, toisella ruskea, toisella musta. Pennun kasvatus on aloitettava nuorena ja siinä vaaditaan pitkää pinnaa. Hyvin koulutettu koira osaa paimentaa poroja yhtenä laumana haluttuun suuntaan ja väitetään sen jopa tunnistavan isäntänsä porot vieraasta tokasta, ja osaavan erotella ja paimentaa ne takaisin omaan eloon. Porokoirilla on mukavia nimiä: Tsahpe on musta, Luuhke sudenkarvainen, Pitsi kuuranvärinen ja Lunkki luppakorva.

Kerrotaan, että porokoiran ja lappalaisen yhteistyösopimus olisi maailman vanhin: Aikaa sitten, ennen kesyyntymistään, koira osasi puhua ihmisten kieltä kuten muutkin metsäneläimet. Sattumalta se kerran innostui lappalaisen avuksi tämän kerätessä porojaan kokoon. Lappalainen ihastui koiran taitoihin ja pyysi tätä apulaisekseen. Koira empi ensin, mutta nähtyään metsässä susien raateleman koiratoverinsa hännän ja pään, muutti mieltään. Sopimuksen mukaan koira lupautui auttamaan isäntäänsä porojen paimennuksessa ja sen vastineeksi isäntä vannoi koiran saavan ruokaa, hyvän kohtelun ja koiran käytyä raihnaiseksi kivuttoman ja nopean lopun. Tämän sopimuksen mukaan poromies vieläkin kohtelee koiraansa ja saattaa vielä lisäksi ottaa haukkunsa kylästelyreissulle mukaan, muita koiria tapaamaan ja niiden kanssa seurustelemaan.   

Lähteenä: Väinö J. Oinonen – Lapin yliperällä. WSOY 1964.